maanantai 30. toukokuuta 2011

Runoja

Radikalismi murhasi ideologian

Kun kulkee tarpeeksi kauan
vasempaan tai oikeaan
saapuu lopulta samaan pisteeseen
eikä kykene enää erottamaan
yhtä suuntaa toisesta
Katsokaa heitä ja heidän huutojaan
vastakkaiselta rannalta toiselle,
vaikka he samassa veneessä kelluvatkin
he ovat valmiita sen kaatamaan
Radikalismi murhasi ideologian,
missä siis nyt on parempi maailma?
Kuka kyntää tuhkasta sen sadon
jonka te sitä luodessanne tuhositte?
Kuinka pitkään kestää kysyä
ihmiseltä ihmiselle
"Tähänkö siis olemme tulleet?"
Tasa-arvoa vaaditaan
vaikka epätasa-arvon metodein,
Tahdomme rauhaa, he sanoivat
siispä he ryhtyivät sotaan
Olemme kulkeneet siihen pisteeseen
jossa emme erota itseämme vihollisesta

#

Turha Ihminen

 En ole koskaan lahjoittanut
mitään hyvääntekeväisyyteen
En ole ottanut kantaa ydinvoimaan,
En osta kovinkaan usein luomutuotteita,
En aamuisin herää itku kurkussa pohtimaan
mihinkähän tämä julma maailma meitä kuljettaa
En autolla ajaessani mieti paljonko kulutan
vaikka radiossa joku ilmastonmuutoksesta puhuukin
En tunne Afrikassa nälkää näkevien kärsimystä,
En itkenyt kun oli yhdestoista syyskuuta 2001
En ole käynyt armeijaa, en siviilipalvelusta
En myöskään ole totaalikieltäytyjä
En ole ottanut osaa protesteihin,
en ole äänestänyt kuin korkeintaan tyhjää,
en ole kannattanut vasemmistoa, oikeistoa, keskustaa
tai mitään siltä ja väliltä
En käytä päiviäni huutaen seksuaalivähemmistöjen puolesta
tai mutisemassa siitä kuinka muut niistä huutavat
En huutanut onnesta kun Suomi voitti MM-kultaa
En käy kirkossa sunnuntaisin ja ano anteeksiantoa
En huuda vastaan Jumalaa ja uskontoja
En ole ottanut maahanmuuttajia kotiini asumaan
En tiedä missä on naisen paikka, älkää kysykö minulta
Hädin tuskin minulle riittää paikkoja itsekään
Ehkä joku päivä voikin olla että menen pois
ja maailma kohauttaa vain olkiaan
mutta kaikesta siitä huolimatta
on täällä ihan mukava olla

#

Kyllästyminen

Olen kyllästynyt
huoneeni valkoiseen kattoon
näihin neljään siniseen seinään
keittiön ikkunasta aukeavaan näkymään
katuihin ja asfalttiteihin
siihen puistoon joka kadun nurkana takana odottaa
punaiseen ja vihreään postilaatikkoon
lähikauppaan ja naapureihini
Minä en tunne ketään heistä
Olen väsynyt heräämään aamuisin
tietäen ettei tänäänkään tapahdu mitään
väsynyt näihin vaatteisiin,
näihin väsymystä käsitteleviin aatteisiin
tämän kaupungin liikkeisiin ja valoihin
kaduilla kulkevien ihmisten haamuihin
metsään joka seisoo takapihallani
puhelinluettelossa oleviin numeroihin
kalanteriin joka ei koskaan muutu
illan kajastavaan hämärään,
uneen ja valveen verhoamaan elämään

#

Vaikutelma

Tuo hetki
ja sana
ikkunan läpi
siivilöityvä valo
kuin kaste
siluetit piirtyvät
auringon silmä;
maailma on, ja se
tuijottaa
muuttuu
ja on paikallaan
en tiedä vaan
tahdon
vain
kai'un teistä:
sinuus, älä pelkää
(uskallanko uskoa?)
mutta minä (ja)
hän...
liu'un pois
kosketuksen alla
olen siivilöityvä valo
ja siivilöityvä maailma
kuin kaste ja katse
avaruus pilkkoo itsensä
siluetit piirtyvät
te olette maalaus
ja me olemme sen piirtäjät
me olemme te
minä kosketan sinua
liu'umme paikallemme
ja pysymme pois
uhka,
ja hetki
ja sana
ja sointu.
se meistä, siis rakas
tahdon jäädä, mutten palaa
paikallani
se on se valo joka polttaa
mutta ei koskaan lämmitä
auringon silmä
paikkani palaa
silti te liu'utte pois?
ja sinä pysyt, muttet jää
musiikki luo taivaan ja paikan
ja se soi ja se jää
aika pilkotaan, ikuisuus karkaa
kunnes se lakkaa
ja me ymmärrämme, rakas
me olemme taidetta

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Kyynikon rakkauspäiväkirja



On hiljaista. Juon hiukan kahviani ja tuijotan kelloa. Hän katsoo jonnekin muualle hetken, haluten sanoa jotain, mutta hän ei löydä sanoilleen kieltä, tilanne ei anna hänelle raiteita joilla kulkea. Kenties hän haluaa jo pois. Kenties hän on jo kyllästynyt. Minä ainakin haluaisin.

Kahvilan työntekijät valuvat ohitse, jossain toisessa pöydässä joukko nuoria katselee meitä kuin seuraten tosielämän draamaa vierestä, odottaen keskustelua, kenties jopa mehukasta riitaa, kohtausta. Hän kääntää katseensa minuun ja koettaa hymyillä. Hän haluaa näyttää hyvältä, mutta hänen hymynsä on muovinen, tylsä, ikävystyttävä; hänen vaatteensa kertovat hänen enemmänkin olevan ostettavissa kenelle tahansa, millä hinnalla hyvänsä – mutta vain jotta hän voisi nauttia niistä hetkistä joina hän voi esittää vaikeasti tavoiteltavaa, saalista, palkintoa. Hän on laittanut hiuksensa ja meikkinsä huolella, hän toivoo etten mainitsisi asiaa, silti hän haluaa että jotenkin osoittaisin kunnioitusta hänen näkemäänsä vaivaansa kohtaan, vaivaa jonka hän yleensä suorittaa päivittäin ihan vain tehdäkseen vaikutuksen kehen tahansa huolimatta siitä onko hänellä mitään intressejä ketään kohtaan – ei – tärkeintä ovat ne intressit joita muilla on häntä kohtaan, ei se, mitä niistä seuraa.

Hän kysyy suoraan asioita jotka miehen suussa kuulostavat kömpelöiltä iskurepliikeiltä, jotka sivuutetaan nauraen ja mystiikan verhoa pakkomielteisesti ylläpitäen. Hän haluaa tietää jotain minusta, niin hän ainakin sanoo, tosin jos hän kykenisi kuulemaan kaiken sen mitä mielessäni kelaan juuri sillä hetkellä kun hän lausuu nuo sanat, hän mitä luultavimmin heittäisi kahvit kasvoilleni ja jättäisi maksun – joka menee hänen piikkiinsä – minun maksettavakseni. Ei, hän ei todella halua tuntea minua, kuten eivät ihmiset ylipäätäänkään halua tuntea toisiaan tullessaan näille epätoivon ja yksinäisyyden kaukaista huutoa kieliville tapaamisille. He haluavat kuulla mainosmiehen puhetta, he haluavat kuulla ominaisuuksia, vahvuuksia, he haluvat tahrattoman, täydellisen kuvan – johon kuitenkin ovelan romanttisesti livautetaan inhimillisyyden kauneuden verhoon puettu sanoma, jokin, johon he pystyvät samaistumaan, kuin toimivassa romaanin päähenkilössä.

Kiertelen hetken aikaa hänen kysymyksiään, annan vastauksia, jotka tajuan heti ne lausuttuani tylsiksi ja mauttomiksi, hän peittää pettymyksensä hyvin muoviseen naamioonsa ja koettaa nauraa hetken jollekin väliin heittämälleni puolivillaiselle huumorin poikaselle. Hän tietää jo tuolloin, ettei tästä tule mitään, hän kehittelee mielessään hiljaa jo strategiaa, jotain naisellisen hidasta ja pitkää taktiikkaa jolla ilmoittaa, että hän ei juuri nyt lähde millekään tätä pidemmälle, mutta joka kuitenkin – kuten mystiikan periaatteisiin kuuluu – jättää aukinaisen lopputuloksen juonelle, ei anna lopullista vastausta mihinkään vaan kylvää valheellisen toivon siemeniä joita voidaan kenties myöhemmin hyväksikäyttää, manipuloida ja kasvattaa kuin marjasatoa.

Hän alkaa siis puhua itsestään, hän kertoo hiukan jotain siitä missä hän työskentelee, jotain siitä mitä hän harrastaa, aivan, romanttiset komediat, siiderit ja seurapiireissä pyöriminen, kukapa olisi arvannut? Hän ottaa esille jonkin pointin tästä kahvilasta – jota hän selvästi halveksuu – kuin haluten ilmaista, ettei makuni kuitenkaan ole niin hirveä, vaikka olin tuhannet kerrat antanut hänelle mahdollisuuden valita paikan tälle farssille jota alan katua joka hetki katkerammin sitä mukaa kun se etenee.

Olenko todella näin yksinäinen, mietin hetken tuijottaessani hänen liikkuvaa suutaan ja hänen jonnekin muualle kadonnutta katsettaan, omiin tarinoihinsa eksynyttä ajatuksenjuoksuaan, joka haluaa päästää hänet hetkeksi tilanteesta todellisen eskapistin tavoin, ilman että hänen täytyy nousta pöydästä. Kuinka monta tuntia, kuinka monta päivää kestikään ottaa askel tänne asti, ja minne se kantoi? Totta, ei mihinkään. Naurahdan hetken hiljaa jopa ääneen ajatukselle, hän keskeyttää puheensa ja katsoo minua kuin hän olisi saanut minut nauramaan jollekin hänen juuri mainitsemalleen asialle, sitten hän oivaltaa ettei kyse ole siitä vaan hän loihtii kasvoilleen puoliksi aidosti kiinnostuneen katseen – sen tietyn katseen, jonka joka nainen osaa loihtia juuri sillä hetkellä kun heillä on jalka jo puoliksi sillan toisella puolella, sen katseen, joka sanoo: ”Anna minulle edes jokin syy jäädä tähän puoliväliin hetkeksi.” - ja kysyy:

”Mitä?”

”Ei mitään.”

”Kerro nyt.”

Mietin hetken aikaa, kuinka julmaa olisikaan kertoa. Kuinka tylyä, kuinka kyynistä, kuinka kylmäveristä olisikaan iskeä se suoraan hänen kasvoilleen, kaiken tämän hymyilyn ja sisällyksettömän jauhannan takaa paljastuva tosiasia, että me emme ole kiinnostuneita toisistamme vaan siitä statuksesta ja draaman tunteesta jonka epävirallinen ja hämähäkinseitin kaltainen hintelä yhteiselomme voisikaan aiheuttaa niissä seurapiireissä ja sosiaalisissa verkostoissa joissa saavuttamamme kunnian loisto on kaikkea elämää tärkeämpää, jos ei tärkeämpää, niin ainakaan sitä ilman ei voi elää. Kuin repliikki, joka ei kuulu näytelmään, improvisoitu päähänpisto, joka saa yleisön jälleen varpailleen ja herättää ohjaajan siitä ekstaasisesta unesta jossa kaikki kulkee suunnitelmien mukaan.

”Mietin vain...että tiedätkö, minä en oikeastaan harrasta tätä.”

”Mitä tätä?”

”Deittailua.”

Hän on hetken hiljaa ja katsoo minua ymmärtämättä.

”Ei se mitään”, hän sanoo hiukan epävarmasti, ottaen nyt roolin kokeneena konkarina aloittelevan keltanokan edessä. Alan hiljaa punnita halveksuntani määrää häntä kohtaan.

”Mutta olet nyt kuitenkin siinä”, hän jatkaa minun pysyessä hiljaa. Mitä hän koettaa sanoa? Että minun tulisi ryhdistäytyä, olla nyt kuitenkin mies, vaikka me molemmat tiedämme tämän olevan pelkkää kulissia, pelkkää valmiiksikirjoitettua näytelmää jossa ei ole mitään sisältöä. Että olisi nyt kuitenkin ehkä esitettävä edes olevani kiinnostunut, ihan vain koska tilanne vaatii sitä, koska mikään ei ole pahempaa kuin se, että tuon tilanteen asettama hento ja hauras tunnelma raukeaa, että siitä paljastuu jotain puhdasta ja rosoista, maan multainen pinta alla kristallihiutaleiden pehmeän verhon.

”Niin.”

Mietin, olenko liian kovasydäminen ajatellessani mitä ajattelen, vai liian pehmeäsydäminen ollessani kykenemätön sanomaan sitä kaikkea ääneen.

Kuin näyttelijä joka vilkaisee repliikkiensä lunttilappua hän vetää syvään henkeen ja aloittaa jälleen keskustelun, nyt hän menee suoraan asiaan, hän haluaa tietää mistä pidän naisissa. Hän jättää kysymyksen leijumaan ilmaan, pallo on nyt minulla ja mietin mistä aineksista se on tehty. Tuijotan häntä hetken, hänen katseensa on tällä kertaa viaton, kuin urheilijan katse joka yhden pelin hävittyään valmistautuu uudella innolla toiseen kierrokseen. Vannoutuneena optimistina hän kieltäytyy vielä hylkäämästä tapausta – vannoutuneena optimistina tai vain kuollakseen yksinäisyyteen kyllästyneenä naisena.

Huomaan jääväni yksin omien pohdintojeni kanssa. Tätä en voi väistää, en ainakaan helposti ja sulavasti, ja se tarkoittaa, että minun on harjoitettava sitä kroonisesti harjoittamaani tapaani jota niin kovasti inhoan, introspektiota.

Silti minä tiedän mitä sanoa. Jokin sykähtää, tajuan sen olevan juuri se mikä sai minut ylipäätään katsomaan peiliin maanantai-aamuisin ja miettimään, mitä minä teen täällä tämän kaiken keskellä yksin. Hetken kyynisen analyysini keskeltä pilkahtaa ruohonkorren alku, maan ja meren tuoksu ja auringon tuntu paljaan ihon päällä. Muistan, että joskus luotin ihmisiin.

Siitä kaikesta huolimatta se kaikki on kuin sylkäisy päin hänen kasvojaan. Se on kuin sanoisin suoraan, ”Pidän kaikesta, mitä sinä et ole” ja olisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuten sopii olettaa, hän kuuntelee luetteloni hymyillen, nyökytellen ja pursuen sympatiaa, ajatellen samalla hiljaa mielessään jo kuinka sanoisi mahdollisimman epäsuoraan, kuinka tylsä, epämiehekäs, epächarmikas, epäkaikkea-kaikkea-mitä-minä-haluan, minä olen.

Sanon kunnioittavani rehellisyyttä, luontaista läheisyyttä, sitä joka kumpuaa kymmenien tutustumisen aikana tehdyistä pyytteettömistä eleistä, jotka kasvavat ilman tilannekonseptin pakottamaa roolijakoa. Sanon kunnioittavani sitä yhteiseloa joka on vapaa ”kohtauksista” ja seurustelun pelikorteista, vapaa oman statuksen ja mysteerion verhon taakse lukittautuneista, oman vapautensa menettämisen puolesta paranoidisesti kammoavista teennäisyyksistä, jotka kiljuen kieltävät olevansa vastuussa mistään, mutta ovat kovin innokkaita kuitenkin hyväksikäyttämään kaikkia niitä etuoikeuksia joita heille jaetaan.

Kaiken sen sanon hänelle yllättävän pyytteettömästi, huomaan puhuneeni jopa ohi oman suuni, tajuan hetken ajan puhuneeni samalla tavalla kuin ajattelin. Heti lopetettuani puheenvuoroni häpeän omaa sinisilmäistä idealismiani, omaa sentimentaalisuuttani, omaa heikkouttani ja haavoittuvaisuuttani – kuinka saatoinkaan antaa tarkkaavaisuuteni lipsahtaa hetkeksi, tätä ei pitäisi tapahtua. Kai jotain voidaan vielä korjata, tai ainakin uusilta iskuilta voidaan suojautua, on vain muurattava nämä aukot tässä muurissa umpeen...

En ole varma kuinka paljon hän ymmärsi ylipäätään mistään, mistä puhuin, mutta joka tapauksessa hän aloittaa oman paradoksaalisen selostuksensa ihannemiehestään; selostuksen jonka rakenteen keskeyttävät joka toisen sanan kohdalle lipuvat selittelyt ja epäselvät tarkennukset jotka eivät tarkenna mitään annettua informaatiota vaan ainoastaan sekoittavat kaiken edellä annetun keskenään ilman, että niistä syntyy mitään uutta.

Kuten yleensä, luettelo perustuu ominaisuuksiin, siihen lähtökohtaan, että jotain voidaan rakastaa ihmisessä, mutta että ihmistäkö itseään – sitä tuskin edes harrastaa kukaan. Moderni nainen haluaa tuntea itsensä itsenäiseksi, riippumattomaksi, mutta myös tuntea itsensä naiseksi miehen rinnalla, hän haluaa kontrastin johon hukuttaa itsensä ja josta riistää itsensä ihan vain osoittaakseen, ettei se ollutkaan pysyvää, että hän siltikin on pää ylhäällä ja ylpeänä jopa silloin kun asettuu haavoittuvaiseksi, riisuu itsensä ylpeyden ja ennakko-oletusten tiukan analysoivista ajatusten raidemalleista ja on kaikkea olematta yhtään mitään. Hän haluaa miehen joka on karu, joka kohtelee häntä kuin rättiä, tuon karun miehen jonka on osattava muuttua kuin kameleontti ja vaihdettava värinsä runoilijaksi, romantikoksi ja ranskalaiseksi, tarpeen tullessa myös italialaiseksi ja säilytettävä kuitenkin suomalaisen sisukkuuden tuoma maanläheinen charmi, tuo charmi joka tietoisesti perustuu typeryyteen, itsepäisyyteen, sivistämättömyyteen ja konservatiivisuuteen; mutta joka kuitenkin antaa periksi liberalismin edessä, tai vähintään jos kyseessä on feministinen liberaalius.

Tietenkään mitään niistä käsitteistä jotka paatunut akateeminen mieleni loihti hänen ajatuksistaan ei esiintynyt hänen puheessaan, hänen puheensa oli paljas, hajamielinen, unelmoiva mutta silti puhtaan materialistinen.

Hän kai toivoi, että olisin ottanut esille jonkin asian hänen puheessaan, tarttunut johonkin kohtaan aloittaakseni väittelyn, mutta minä pysyn hiljaa – aivan kuten hän pysyi oman puheeni jälkeen. Mielessäni kyti miljoona eri kritiikin siementä, kymmeniä kokonaisia romaaneja olisi voinut kirjoittaa niistä ajatuksista jotka kuolivat tuolloin, vain koska tiesin, ettei niillä ollut päämäärää, ei mitään hedelmällistä lopputulosta, ei edes sitä idealistista haikeaa ajatusta siitä, että olisin jättänyt jotain jälkeeni, jonkinlaista kasvuvaraa ihmiseen, jota en koskaan enää tulisi uudelleen tapaamaan. Sellainen ei toiminut minulle.

Siispä minä pysyin hiljaa ja nyökyttelin hänen selostukselleen sympaattisena kuin olisin ollut samaa mieltä.

Hiljaisuus palasi jälleen ja tuon hiljaisuuden aikana leikimme ”kumpi ehtii katsoa kelloa silloin kun toinen ei huomaa” - peliä. Tuossa pelissä oli muutamia vaiheita. Joskus, jos tilanteet sallivat, siihen kuului uuden kahvin tai muun seuran kanssa nautittavan yhdentekevän juomingin ostaminen, joka pelin lopussa jätettiin keskeneräisenä pöytään. Seuraavaksi siihen kuului haikeana ympärilleen haahuileminen, kuin katseltaisiin ihan vain muuten vain ympärilleen. Tuona aikana ollaan tarkkana, seurataan toisen katsetta salaa ja kun on oikea hetki, vilkaistaan kelloa ja sitten palataan taas tilanteen tasalle, todetaan jotain säästä ja kun on odotettu tarpeeksi, voidaan katsoa omaa rannekelloa ja todeta kuinkas paljon se kello nyt olikaan ja sanoa, että minulla on tanssiharjoitukset, tapaaminen, teatteri, työhaastattelu – ihan mitä tahansa, riippuen siitä millaisen sävyn haluaa antaa, ja jos ei keksi mitään, niin voi vain sanoa ”minun on nyt mentävä”, eikä sen syistä tai taustoista kysellä yhtään sen enempää kuin kysyttäisiin siitäkään, miksi sinulla on juuri nyt työhaastattelu.

Löydän itseni pian istumasta kahvilasta yksin, ja tiedän jättäneeni taakseni kokonaisen maailman mahdollisuuksia, kaiken mitä yhteiselo tuon nyt niin yhdentekevältä vaikuttavan naisen kanssa olisi voinut versoa ja synnyttää, ne kaikki uudet puolet jotka nyt jäivät syvälle mullan alle, olisivat voineet puhjeta kukkaan. Tiedän eläväni pelkkänä kertomuksena tuon naaraan myöhemmissä kertomuksissaan tyttöpiireissä, missä ilmenen hänen feminiimisen mielensä sensuurin läpi kulkeneena fiktiivisenä hahmona josta pinnalle nousee kaikki mitä jätin tekemättä ja jonka varjoon hukkuu kaikki mitä todella tehtiin. Tiedän niin olevan, olen varma siitä jopa ilman todisteita, eikä se liikuta minua pätkän vertaa. Ainoa, mikä minua liikuttaa, on se tunne jonka tiedän odottavan itseäni tullessani kotiin, katsoessani peiliin ja todetessani: ”Hienoa, sinä siis teit sen jälleen...”


keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Agnostikon Tuska



Kun elää tietyssä intellektuellisessa ympäristössä tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi laajalla alalla, huomaa vähitellen tekevänsä uudenlaisia löytöjä itsestään sekä muista. Tällä ”intellektuellisella ympäristöllä” en toki tarkoita mitään tiettyä seuraympyrää tai ihmisjoukkoa, en edes mitään tiettyä ihmistyyppiä, vaan eräänlaista kollaasia kaiken tyyppisistä ihmisistä, joilla on voimakkaita mielipiteitä ja niinsanotusti arkiajattelua pidemmälle ajateltuja ajatuksia.

En ole kovin vanha, mutta olen elänyt kuitenkin jonkin verran sanoakseni jotain menneisyydestäni. Oli olemassa aika, jolloin olin kovin ajattelevainen ihminen. Olin ottanut asiakseni ihmetellä, kyseenalaistaa ja argumentoida asioita; olin hiljattain, ilman varsinaista yritystä, hivuttanut itseni filosofian, tieteen, politiikan ja yleispätevän moralisoinnin maailmaan. Kun ensimmäistä kertaa astuin tähän maailmaan (sallinette minun käyttää tuota sanaa, vaikka kyseessähän ei varsinaisesti ole mikään maailma, vaan enneminkin eräänlainen metafora, jolla ilmaisen tuonaikaista ajatusmaailmallista yleisilmapiiriäni) olin täynnä tarmoa, sillä olin täynnä ajatuksia, jotka halusin purkaa kaikkien kanssa. Olin tarkkaillut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että jotkin asiat olivat ehdottomasti jollain tavalla vääristyneet, oli kuin maailma olisi tehnyt jonkinlaisen kosmisen virheen antaessaan sellaisen tapahtua ja oli ainoastaan meistä ihmisistä kiinni korjata tuo virhe ja tehdä maailmasta parempi paikka, sillä itsehän se ei ilmiselvästikään ollut siihen kykeneväinen.

Kävi kuitenkin ilmi, että myös muut ihmiset olivat hitaasti hivuttautuneet siihen samaan maailmaan josta itseni löysin. Pienen tutkinnan jälkeen kävi myös ilmi, että kaikki eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä kanssani, vaikka he olivatkin lähteneet samoista lähtökohdista (siis siitä, että jotain tulisi muuttaa) he olivat muodostaneet täysin erilaisen näkökulman asioista. Hitaasti, huomasin muuttuvani. Argumenttini muuttuivat, muutin kantojani ja tietoisesti analysoin niitä omassa pienessä pääkopassani. Löysin niistä vikoja (ilmeisesti tämä oli se pohjimmainen, joka minun maailmassa piti muuttaa...) ja aloin muuttaa niitä.

Nousin uuden tarmon ajamana argumentoimaan hiukan eri sävyyn, hiukan erilaisia ajatuksia. Vähitellen aloin lipsua yhä enemmän ja enemmän tuolle toiselle puolelle filosofiaa, ja äkkiä huomasin jonkin hyvin tutun itseäni vastapäätä. Se olin minä itse, jonkun toisen ruumiissa, puhumassa tismalleen samoja asioita joita minä olin puhunut ennen tätä mielenkiintoista muutostani; ja huomasin argumentoivani hänelle aivan samalla tavalla kuin minulle oli tuolloin argumentoitu.

Kasvoin ja kasvoin, yhä vain ajatukset sikisivät päässäni. Vaikka ajatukseni muuttuivatkin, huomasin kuitenkin yhden asian pysyneen samana kaikista niistä muutoksista huolimatta. Aina löytyi joku, jonka mielestä olin väärässä. Mikä parasta, se joku oli joskus ollut samaa mieltä kanssani, ja nyt olin samaa mieltä niiden kanssa joiden kanssa olin aiemmin ollut eri mieltä. Ja tuo oivallus masensi minua, sillä kaikista ajatuksistani joita minulla oli, se oli ainoa, joka oli pysynyt todellisena koko tuon kirjavan muutosten jatkumon ajan.

Huomasin myös argumentoinnin muuttuneen. Äkkiä, keskellä mehevää argumentointia, löysin äkillisen halun poistua tilanteesta. Ei niinkään siksi, että olisin välttämättä ollut sillä hetkellä häviöllä, vaan siksi, että tajusin jotain koko keskustelun luonteesta. Vaikka en voinutkaan ennustaa jokaista vastustajani liikettä ja sanaa, pystyin kuitenkin jostain kumman syystä aavistamaan, mihin nämä kaikki tuntemattomat liikkeet loppujen lopuksi johtaisivat.

Ja siinä minä olin. Tietokoneen äärellä, lukemassa internetistä mitä järkyttävämpiä ja idioottimaisimpia väittämiä todellisuudesta, mitä olin eläessäni kuullut, ja pääni sihisi argumentteja, se vaati tämän vääryyden korjattavaksi, se vaati minua kirjoittamaan, ottamaan kantaa, huutamaan raivosta noita sanoja kirjoittaessani. Mutta juuri kun olin kirjoittamassa mehevää argumenttia vastustajalleni ja painamassa enteriä, jokin esti minut.

Ja se jokin oli oivallus siitä, että vaikka voittaisin tämän väittelyn; vaikka tämän kaiken jälkeen voisin sanoa: ”Olin oikeassa! Hah, mitäs siihen sanotte?” minä en olisi siltikään tyytyväinen. Yhä jostain löytyisi silti joku, joka ampuisi ne rei'ät mielipiteisiini, jotka olin nyt ampunut jonkun toisen mielipiteeseen. Aloin tarkastella kirjoittamaani tekstiä, ja äkkiä huomasin jotain. Rei'ät. Ne olivat siellä. Eikä ketään muuta tarvittu ampumaan niitä. Ne olivat olleet siellä koko ajan, tekstin seassa, väkivaltaisesti vuotaen verta ja kituen paikoillaan.

Silloin mielessäni kävi ajatus jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin. Miksi minä vaivauduin? Koetin vastata tuohon kysymykseen useista eri näkökulmista; kerroin itselleni, kuinka hedelmällisiä nuo keskustelut olivat, kuinka paljon ihmiset oppisivatkaan tästä kaikesta! Mutta sitten tajusin, että vaikka niin olikin, se ei tehnyt minua onnelliseksi. Oikeastaan, pohdin vielä voittojani vielä jälkeenpäin pitkään, ja tajusin, etten ollut edes voittanut.

Kompromissia ei joko tapahtunut, ja koko keskustelu jäi avoimeksi. Silloinkin, kun kompromissi tapahtui, se ei synnyttänyt mitään uutta, huomasimme löytävämme itsemme tympäisevän hiljaisuuden keskeltä. Jos jompi kumpi sai toisen taipumaan tahtoonsa, se ei oikeastaan puhunut mitään siitä, olisiko toinen heistä ollut väärässä, vaan enemmän toisen osapuolen kunnianhimottomuudesta siihen kaikkeen; aina jossain vaiheessa saavuttiin siihen pisteeseen, jossa osapuolet vain unohtivat sen, mikä oli todella asian laita ja ryntäsivät kohti voittoa keinoin millä hyvänsä ja kun he saavuttaisivat sen, he vakuuttelisivat itselleen sen olleen arvokasta, vain jotta he voisivat hiljaa sisällään tuntea sen tunteen, ettei se kaikki jauhanta ollutkaan turhaa, että sillä kaikella oli ollut jokin merkitys maailmalle, ja että kohta kaikki saisivat kuulla siitä kuinka hienoa se oli. Ja heti seuraavassa väittelyssään he luopuisivat tuosta ideasta vain koska vastapuoli oli ollut vielä heitäkin kovapäisempi. Myös silloin kun jokin lopputulos oli selkeä, sen saavuttamisen eteen ei tehty mitään, yleensä se jäi vain ideaksi, leijumaan ilmassa ilman että kukaan jaksaisi vaivautua pistämään sitä käytäntöön, koska kaikki tiesivät sen olevan liian työlästä, eikä siitä saisi muuta palkkaa kuin sen tunteen, joka väittäisi kaiken sen olleen arvokasta ihan vain siksi että sinä satuit näkemään vaivaa sen eteen.

Se oli puuduttava tunne. En uskonut saavuttaneeni uudenlaista totuutta. Rupesin seuraamaan niitä vaikutuksia joita puheillani oli ollut ihmisiin ja huomasin, että jokainen heistä oli ajan mennessä unohtanut voittoni kokonaan. He jatkoivat silti omissa aatoksissaan pyörimistä, kuin koko väittelyä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ja silloin minä kumitin tekstin näytöllä. Kumitin sen ja jäin tuijottamaan tyhjää ruutua. Sitten tajusin, kuinka äärimmäisen huvittavaa se kaikki oli. Se oli kenties huvittavinta mitä olin koskaan elämäni aikana nähnyt, koska se oli niin aitoa; niin todellista ja ihastuttavan ironista! Nauroin ja pitkään.

Lopulta siis saavuin tähän pisteeseen, missä olen nyt. Ja nyt te kenties sanotte, että kuinka asenteeni on vain laiskuutta ja pelkoa ottaa vastuuta omista valinnoistani; kenties jopa vihjaatte, että olenkin väärässä tämän suhteen, ja että minun tulisi ottaa kantaa, vaikka vain koska se auttaa maailmaa ymmärtämään, aivan, jotta joskus ihmiset voisivat elää sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä, sellaisessa täydellisessä paratiisissa, jonka me ihmiset omilla teoillamme luomme; että tokihan olisi saatava selvyys siitä voivatko naiset abortoida lapsia ja että voivatko homot mennä naimisiin ja että miten maahanmuuttajiin tulisi suhtautua ja että mikä on oikeaa taidetta ja mikä ei ja niinedespäin, ja että onhan minun sanani tästä kaikesta kuitenkin hyvin merkityksellistä ja uniikkia, silloinkin kun sitä ei voida vertailla mitenkään muiden kanssa, ja että oikeastaan jos kaikki vain hiljenisivät, niin mitä nyt siitäkin tulisi, eikö muka olisi vähän tylsä sellainen paikka, jossa kukaan ei koskaan riitelisi tai turmelisi ihmissuhteitaan vain ajatuksen vuoksi tai yrittäisi vääntää toisia oman tahtonsa alle tai selvittäisi miten asiat pohjimmiltaan ovat, silloinkin kun sitä ei edes voida selvittää, koska itse matkahan oli paljon tärkeämpi kuin se päämäärä?

Ja minä hymyilen ja vastaan teille: ”Aivan, te olette oikeassa.” Yhtäkkiä hiljaisuus laskeutuu saliin. Seuraa hämmennys, jota intellektuellinen piiri ei kykene käsittelemään. Äkkiä, jokaisen heidän pienessä mielessään pysähtyy tuo mielipiteiden loputon ketju, ja äkkiä he tokaisivat: ”Hetkonen...mitä? Ettekö aiokaan pistää vastaan? Mutta pakkohan tuossa on teistä jotain vikaa olla, ettehän te muuten, ettehän te - …”

Mutta minä jatkan hymyilyäni ja toistan mitä sanoin aiemminkin, sen jälkeen minä poistun tästä salista ja menen istumaan nurmikolle katselemaan pilviä.

torstai 12. toukokuuta 2011

Musta Aukko



”Huomenta.”

Sanat jäävät roikkumaan ilmaan hänen istuutuessa tuoliin minua vastapäätä ja ristiessä jalkansa, asettaen muistivihkonsa polvensa päälle ja laskien silmälasiensa takaa lankeavan porankaltaisen katseen tuohon vihkoseen hetkeksi. Huone on valaistu muutamalla hennolla lampulla, se on tilava ja jatkuu kauas. Seinät ovat puhtaan valkoiset.

Minä olen ollut täällä aikaisemmin. Tuo ajatus jää roikkumaan päähäni ja saa minut voimaan pahoin. Minä olen ollut täällä aiemminkin, ja muistan yhä kuinka se kaikki päättyi ja mitä tapahtui ennen sitä kuin se päättyi. Mutta mitään sitä ennen minä en muista.

Hän kääntää jälleen katseensa minua kohti, ja tiedän, mitä hän ajattelee; hän muistelee psykologian opettajansa neuvoja tällaisista tilanteista, jonkun joskus tapaamansa ihmisen käytöstä, joka oli samassa tilanteessa kuin missä minä olen hänen silmissään nyt. Ja hän pyrkii muuttamaan sen numeroiksi, kaavoiksi ja pitkiksi listoiksi funktioita, tuntemattomia muuttuja ja näiden summien tuloksia. Nollia ja ykkösiä.

”Kuinka voitte?” hän kysyy ja nyt hänen sanansa tuntuvat tulevan kuin jostain kaukaa. Mikään muu kehossani ei tunnu liikkuvan, paitsi silmät; olen kaksi palleroa keskellä jäätynyttä patsasta, eikä minua päästetä ulos. Katseeni käy läpi hänen kehonsa jokaisen pienen yksityiskohdan; sininen, muodollisen näköinen pikkutakki, farkut, jotka myötäilevät hänen sääriään; rinnan yläpuolella nimilappu, josta luen pienellä mustalla fontilla; ”Judy Charmer, psykiatri.”

Kohtaan jälleen hänen katseensa, joka samaan aikaan näyttää kuin jonkun joskus tuntemani läheisen ja humaanin henkilön katseelta, sellaisen, joka nöyrästi odottaa minun sanovan jotain, vaikka hänellä olisi kaikki oikeus olettaa ettei vastausta tule; mutta kaiken tuon takana tiedän olevan analysoiva ja objektointiin pyrkivä mieli, jolle minä vastaan kasaa tekstiä paperin päälle.

Kieleni tuntuu paksulta, liikuttaessani sitä tuntuu kuin kohmeen jättämiä jääkiteitä putoilisi sen päältä suuhuni. Nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä tuo katse kertoo minulle. Se sanoo: ”Sinä olet sekaisin, ota iisisti, kaveri, äläkä koeta hotkaista liian isoja paloja kerralla.” Liikuttelen hiukan käsiäni, sormet tuntuvat yhä kohmeisilta, olkapääni puutuneilta.

”Olen voinut paremminkin.” Nuo sanat tulevat ulos suustani matalan aksentin ja paineisen äänen voimin. Puhuminen tuntuu hankalalta, sanat ovat kuin isoja lyijykuulia, jotka on työnnettävä ulos aukostaan. Kynä rustaa tekstiä koko ajan enemmän paperiin.

”Aivan”, hän maiskuttelee. ”Entä kuinka muistinne toimii? Muistatteko oman nimenne? Tai sen, miksi olette täällä?” Jälleen hän jää odottamaan vastausta. ”Tai siis; ei täällä – minun luonani, tarkoitan”, hän lisää. ”Vaan tällä aluksella. Muistatteko mikä on teidän tehtävänne?”

Dejavú. Uudestaan ja uudestaan. Oikeastaan tuntuu kuin koko keskustelu olisi yhtä suurta, jatkuvaa dejavúta. Minua alkaa naurattaa, mutten saa ääntä ulos kurkustani. Hytkyn hetken pidätellen nauruani ja tunnen kyyneleen kulkevan pitkin poskeani kuin kylmän terän viilto pitkin nahkaa. 

”Herra Coroner? Oletteko kunnossa?”

”Toki, Judy”, minä vastaan ja hän hätkähtää puhutellessani häntä etunimeltä, mutta sekin on kaikki vain yhtä samaa edellisten tapahtumien jatkumoa.

 ”Minä muistan. Minun nimeni on Kain Jacuels Coroner, ja minä olen Satyrus 6:en varakapteeni. Minut laskettiin hyperuneen matkan ensimmäisten kolmen vuoden ajaksi, ja tiedätkö, Judy, se on aika pitkä aika uneksia. Toki sinä tiedät, siksihän minä olen täällä. Te uskotte että minä olen sekaisin, eikö vain?” 

Se on kaikki kovin tuskallista saada ulos, mutta oikein keskittyessäni puhuminen alkaa muuttumaan yhä helpommaksi sitä mukaa kun sitä harrastaa.

”Tarkalleen ottaen, minun tehtäväni - ”

”Ja tiedättekö mitä, neiti Charmer? Rehellisesti sanottuna, minä taidankin olla hiukan sekaisin.”

Seuraa hiljaisuus ja hän katsoo minua nyt uudenalaisella katseella, kuin peto joka päästettiin jälleen hyökkäysasemaan puolustuksen sijasta.

”Sillä minä olen kokenut tämän keskustelun nyt 3001 kertaa”, kuiskaan. ”Se tekee tuhat unta per vuosi. Laskin jo tämän mukaan.”

”Te uskotte...uneksivanne? Nyt? Tällä hetkellä?”

En sano mitään hetkeen, vaan tuijotan häntä nyt kasvot jähmettyneinä yhteen ilmeettömään ilmeeseen.

”Kolme tuhatta kertaa – numero on pyöristetty; uneksiessaan on hankala laskea, tiedättekös – minut on nostettu ulos siitä samaisesta hyperunikammiosta josta minut tänne tänäänkin raahattiin; kolme tuhatta kertaa puen päälle samat vaatteet, otan juodakseni sen lasillisen appelsiinimehua ja ajattelen; vihdoinkin se kaikki on ohi. Ja joka kerta minut tuodaan tänne, kuten kaikki muutkin, ja te sanotte huomenenne ja kysytte kuulumiseni ja utelette muistini tilasta; ja sitten minä tajuan tämän tapahtuneen ennenkin ja sanon mitä sanon mutta koska en kuitenkaan muista minkään tapahtuneen aikaisemmin ennen kuin se on tapahtunut, uskon meneväni koko ajan eteenpäin, vaikka pyörinkin paikoillani. 

Ja joka kerta minä alan ajatella; ehkä tämä ei tällä kertaa olekaan unta, ehkä se tällä kertaa päättyykin, ja voin keskittyä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen johonkin muuhunkin kuin siihen ajatukseen, että joka kerta kun aukaisen silmäni, en välttämättä ole edes olemassa. Mutta joka kerta se kaikki vain hajoaa käsiin jossain vaiheessa, ja minä huomaan aukaisevani silmäni uudelleen hyperunikammiossa.”

Seuraa tiivis minuutti kiusallista, ennalta tiedostettua hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan minun raskas hengitykseni. Sitten kynä alkaa taas kirjoittaa tekstiä paperille. 

”Te olette siis nähneet tämän tilanteen unessa – aikaisemmin?” hän kysyy äänessään varmistusta hakeva äänensävy. Huokaisen syvään ja nyökkään vastaukseksi.

”Ja ennenpitkää jotain tapahtuu ja sitten uni alkaa uudestaan? Haluatteko kuvailla tätä tapahtumaa? Kuinka te tarkalleen palaudutte unenne alkuun?”

”Kuvailla? Oletteko koskaan koettaneet kuvailla näkemiänne unia kenellekään, neiti Charmer? Jos olisitte, tietäisitte kuinka helvetin hankalaa se on. Voitte kuvailla tilanteita ja paikkoja, hataria muistikuvia ja sen sellaista, mutta itse unta te ette kuvaile. Mitään ei varsinaisesti tapahdu, että uni alkaisi alusta. Tai jos tapahtuu, tajuan sen vasta sillä hetkellä kun se tapahtuu, en sitä ennen. Ja sillä hetkellä tajuan myös sen olleen tämän kaiken alku ja päätepiste, mutta sitä ei kestä kauaa, sillä juuri sen jälkeen uni päättyy ja minä en muista taaskaan mitään.”

Judy nousee ylös tuoliltaan ja huokaisen tajutessani, mitä hän aikoo tehdä. Hän tökkää minua olkapäähän kynällä. Minä katson häntä tylsistynyt katse kasvoillani. 

”Kyllä, minä tunnen sen”, sanon ennen kuin hän edes aukaisee suunsa. ”Ja kyllä, tunsin sen myös niissä unissa joissa te koetitte vakuuttaa minua samalla tavalla.”

Hän katsoo minua hetken hämmentyneenä, sitten kiusaantuneen pettymyksen tunteen saattelemana hän istuutuu jälleen. Hän haluaa rikkoa kehäni ja osoittaa minulle olevani väärässä, mutta se on hyvin hankalaa kehän sisäpuolelta käsin. Hän aikoo kysyä minulta mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä tapahtuu, mikäli asiat eivät menekään niin kuin uskon niiden menevän. Ja minä tiedän jo minkä ympäripyöreän vastauksen tulen antamaan hänelle; selitän hänelle, ettei tämä tee minusta mitään ennaltanäkijää; jokainen tajuaminen tapahtumien toistumisesta tapahtuu vasta, kun tapahtuma on tapahtunut. 

Ja sitten se kaikki vain tapahtuu. Tunnen oloni kuin turistiristeilijäksi junassa, joka valuu raiteillaan kohti ennalta määrättyä päämäärää; meidän keskustelumme on turistioppaan ääni, joka selostaa paatuneeseen sävyyn mitä milloinkin näemme vasemmallamme ja mitä oikealla. Istun paikallani katsomassa elokuvaa, jonka jokaisen kohtauksen tajuan nähneeni. Olen kivi puistossa, tuijottaen maan kamaralta niiden samojen lapsien päivittäistä leikkiä, näiden kasvua aikuisiksi nuoriksi puiston penkillä suudellen rakastajiaan jotka vievät heidät mukanaan sosiaaliseen helvetinkierteeseen; sitten vanhuksina yksin istuen ja heitellen leivän palasia puluilla ja vilkuillen katkeruuden täyttämin katsein niihin lapsiin jotka ovat tuomittuja toistamaan heidän tekemänsä virheet.

”Mutta se ei ole mahdollista, herra Coroner. Katsokaa ympärillenne. Ettekö näe yhtään mitään todisteita siitä, että olette todella täällä? Käykää puhumassa jollekulle aluksella. He ovat olleet täällä teidän nukkuessanne ja voivat kertoa yksityiskohtaisesti teidän kolmen vuoden uneksimisestanne. Unessa asiat eivät noudata arkimaailman logiikkaa tai fysiikkaa. Täältä te kykenette löytämään tuhansia todisteita siitä, että te todella olette täällä.”

”Te olette oikeassa. Kaiken järjen ja logiikan mukaan teidän pitäisi olla oikeassa. Mutta kai te tajuatte, että tämä kaikki voi kumoutua vain sillä, että ehkä sittenkin olen edelleen hyperunessa? Ainoa todiste, joka voi todella vaikuttaa johonkin, on jokin tapahtuma, jonka jälkeen ei ole dejavúta. Ei toistoa. Ei unta.”

Hän katsoo minua turhautuneena, eikä tiedä enää kuinka jatkaa keskustelua. Minä nousen pystyyn, hän haluaisi pyytää minua istumaan ja estää minua lähtemästä, mutta hän ei tee sitä. Kehoni tuntuu nyt rennommalta, ainoastaan hiukan jäykältä sieltä täältä, mutta ei enää kuin horroksesta heränneen eläimen kohmeiselta jääpatsaalta. 

”Minä menen nyt komentosillalle, jos sallinette. En usko, että meillä on enempää keskusteltavaa, neiti Charmer.”

Hänen katseensa kertoo halusta lisätä omaan lausuntoonsa jotain, mutta hän vain mumisee jotain myötäilevää ja nyökkää. Lähden kävelemään pitkin loputtomalta näyttävästi kaartuvaa käytävää kohti aluksen komentosiltaa, jättäen hänet taakseni seuraavan potilaan pariin. Ja yhä tuo inhottava tunne vainoaa minua; jokainen askel on pala palapelissä joka valmiiksi tulleessaan hajoaa kasaan.

Komentosillalla kaikki tervehtivät minua, siinä on Mark Ulrich; ystäväni ja aluksen teknikko, hän tulee luokseni hymyillen ja minä vastaan hänen hymyynsä. Se on kaikki kovin kiusallista minulle, mutta pidän sen salassa, en sano hänelle mitään tunteistani, sillä tiedän sellaisen olevan täysin hyödytöntä.

”Kapteeni sanoi, että odotamme toistaiseksi kaikkien heräävän. Alus on automaattiohjauksessa, joten meillä ei vielä ole mitään syytä kiirehtiä tehtäviemme ääreen. Haluatko kahvia? Muut istuvat jo keittiössä”, Mark sanoo ja minä vastaan kuten hän haluaakin minun vastaavan, kuljen hänen kanssaan aluksen keittiöön. 

Muistan keittiöstä tulvahtavan tuoksun, sähköisen kahvinkeittimen surinan, pöydän ääressä istuvat kasvot; Jones, insinööri, Albert, turvayksikköjen johtaja sekä Otto, lääkintämies. ”Hyvää huomenta, herra varakapteeni”, tärähtää ilmoille astuessani sisään ja minä annan heille aneemisesti luvan istua ja kävelen huoneen poikki, otan kupin ja kaadan kahvia kuppiin. Koetan parhaani mukaan sivuuttaa sen kaiken tuttuuden; ne lukemattomat muistikuvat jotka tulvivat mieleni sokkeloissa toteuttaessani uneni käsikirjoitusta, ladellessani ennaltakirjoitetut repliikit Albertille, joka sotilaallisesti oli noussut seisomaan ja käydessäni lyhyttä keskustelua siitä, missä kapteeni tällä hetkellä oli ja mitkä olivat koordinaattimme.

”Kapteenin mukaan meillä on ainakin yksi Maan vuorokauden mittainen jakso tyhjää oleskelua, ennen kuin voimme varsinaisesti aloittaa operaation edistämisen, herra varakapteeni. Ainakin sen verran kestää, ennen kuin olemme saaneet koko miehistön sellaiseen tilaan, että voisimme edes harkita vieraaseen kohteeseen laskeutumista”, Albert puhuu ja minä nyökkäilen.

Istuudun ja olen olevinani rennosti, miehet kyselevät toisiltaan miltä tuntuu herätä hyperunesta. Useat heistä eivät olleet koskaan kokeneet sitä, he jakavat kertomuksiaan. Minä seuraan passiivisena vierestä, enkä pyri ottamaan osaa keskusteluun.

”Minä en muista yhtään mitään. Tuntuu kuin...olisin vielä pari tuntia sitten ollut Maassa, valmistautumassa kammioon astumiseen ja sitten vaan ilmestynyt tänne. Se on kuin musta aukko, tiedättekö”, Mark selostaa jossain keskustelun tiimellyksessä, minä tuijotan yhteen pisteeseen tilanteen keskellä ja huokaan hiljaa.

”Minä näin kyllä unta, olen aika varma. En vain muista niistä enää mitään. Kuinka niin pitkällä ajalla uneksimistaan asioista voi edes muistaa mitään”, Otto toteaa. ”Muistan vain, että siinä unessa, jonka näin ennen tänne tuloani, oli valtava käärme; siis valtava, planetaarisen valtava, sellainen joka olisi voinut nielaista koko Maan, ja se puri omaa häntäänsä...”

Huomaan haluavani paeta tilanteesta. Pyrin mielessäni muodostamaan karttoja tästä keskustelusta ja koetan ennustaa, minne se menee, juuri sillä tavalla mihin myönsin itseni olevan kykenemätön psykiatrille; joka kerta pystyn ainoastaan huomaamaan kuinka jokaisen sanan, tavun, äänteen ja ilmaisun jälkeen tietoisuus tuosta kaikesta palaa mieleeni; mutta sitä ennen en tiedä mitään. Turhaudun, koko tilanne alkaa vähitellen ahdistaa minua; kaikkialla erinäiset pienet tapahtumat jäävät kaikumaan päähäni kuin jumittuneet levyt. 

Albert yskäisee kämmeneensä, Otto hipaisee hiukan otsaansa ja kääntää katsettaan, Mark selittää jotain ja samalla selostaa tapahtumia käsiensä liikkeillä jotka iskevät alas kahvikupin, Otto vetäisee tuolia taaksepäin, Albert naurahtaa ja toteaa Markin kömpelöksi, Jones on jo hakenut muutaman käsiliinan ja auttaa Markia pyyhkimään lattialle valunutta kahvia, jostain kauempaa kuuluu mekaaninen piipitys, huomaan katseeni jähmettyneen yhteen kaukana loistavaan tähteen, joka näkyy erinomaisesti keittiön ikkunasta, nousen pystyyn, kävelen pois keittiöstä, joku kysyy minne olen menossa ja jälkikäteen saatu informaatio sanoo tuon puhujan olleen Mark. 

Kävelen komentosillalle, missä valtava lasi-ikkuna avaa eteeni avaruuden tarjoaman esteettisen näkymän. Komentosillalla on vain muutamia työntekijöitä, he istuvat ohjaamoiden ääressä taka-alalla, tarkistaen jotain, vaikka ohjaus on automaatilla. Kävelen komentosillan tikkaita pitkin alas ikkunan äärelle; se on valtava, kuin suuren hallin kokonainen läpinäkyvä seinä, joka erottaa minut tuosta valtavasta autiosta tilasta.

Haluan olla siellä, missä tapahtuu mahdollisimman vähän, siellä missä jatkuva itseääntoistavuus on ulkoisessa todellisuudessa ilmenevä totuus, eikä oman mieleni keksintö; siispä tuijotan avaruuteen, vaikka tiedän, että miljoonat eri kappaleet liikkuvat ja muuttuvat siellä, täältä katsottuna se kaikki näyttää kuin maalaukselta. 

Hetken mielessäni kavahtaa ahdistava ajatus. Entä jos uni ei lopu? Entä jos tämä kaikki jatkuu näin, tunne itseääntoistavuudesta ei koskaan poistu, uutta alkua ei tule; kaikki lipuu pitkin yhtenäisyyden raiteita, joilla ei ole lainkaan päätepistettä. Ajatus kuvottaa minua, tahdon pyyhkiä sen pois mielestäni silläkin uhalla, että siinä saattaisi olla jotain todellista.

Kuulen jonkun kuiskivan takanani, mielessäni herää etäinen tietoisuus siitä, että siellä keskustelevat jotkut kaksi aluksen työntekijää siitä, kuinka kummalliselta heidän varakapteeninsa käytös vaikuttaa, ikään kuin masentuneelta; olisikohan hänen pitänyt jäädä pidemmäksi aikaa psykiatrin luokse?

Käännyn katsomaan hetkeksi komento-siltaan päin, huomaan katseiden kääntyvän muka kiireisinä omiin toimiinsa, Mark seisoo keittiön oven pielessä ja vilkuilee minuun päin, kunnes joku kutsuu hänet takaisin. 

Nojaan lasia vasten ja tarkastelen tähtiä, etäisiä nebula-pilviä ja asteroidivyöhykkeitä. Hetken aikaa kaikki siellä rauhoittaa minua, sillä ne eivät herätä minussa sen kummempia muistoja, olen nähnyt nuo kaikki jo tuhansia kertoja sitä ennen kuin edes astuin tähän alukseen; mutta silti niiden seuraaminen rauhoittaa minua yhtä paljon. 

Äkkiä alus värähtää, olen menettää tasapainoni ja otan tukea läheisestä tietokonepöydästä. Vilkuilen ympärilleni, muutkin huomasivat värähdyksen. Jokin tuntuu muuttuneen. Sisältäpäin katsottuna sitä on hankala huomata aluksi, mutta kääntäessäni katseeni ulospäin, huomaan kaukaisten tähtien ja taivaankappaleiden liikkuvan erilaisessa suhteessa alukseen ja tajuan vauhdin kiihtyvän ekspotentiaalisesti. Ohjaamon äärestä alkaa kuulua hermostunutta puhetta, äkkiä kuulen itseäni kutsuttavan.

Kävelen ylös ohjaamossa hääräävien kahden työntekijän luokse ja he näyttävät ruuduilla pelottavan nopeaan kasvavia nopeuslukemia, kuin haluten jättää asian ilmoittamisen sikseen ja antaa tilanteen puhua puolestaan. Käsken heitä kutsumaan kaikki ohjaus-yksikön jäsenet ja kapteenin paikalle, toinen heistä poistuu välittömästi. Kysyn paikalle jääneeltä mieheltä, onko hänellä hajua mistä se johtuu, voisiko kyseessä olla jokin virtaus tai imu; nopeasti hän alkaa tutkia kaavioita ja laskea koordinaatteja. Hän sanoo, että laskelmien mukaan tällä alueella ei ainakaan kuuluisi olla vastaavia, silti tiedän, ettei tämä ole mikään yllätys, ettei uni ole päättynyt mihinkään.

Kapteeni saapuu lopulta paikalle ja koko komentosilta alkaa kuhista elämää. Vetäydyn nopeasti heidän luotaan ja käännyn katsomaan ikkunasta aukeavaaa näkymää. Nopeus kiihtyy nyt jo häiritseviin lukemiin, alus alkaa täristä kuin kaupunki maanjäristyksen otteessa.

Otan seinästä tukea ja laskeudun polvilleni. Imu muuttuu koko ajan voimakkaammaksi, pystyssä pysyminen alkaa muodostua mahdottomuudeksi, melun aalto täyttää koko komentosillan ihmisten huutaessa käskyjä toisilleen, hätäiset työntekijät tekevät parhaansa ottaakseen kontrollin koneen hallinnasta, mutta kaikki kääntöyritykset johtavat ainoastaan uusiin tärinän aaltoihin. 

Ja silloin huomaan horisontissa jotain, joka saa minut pysähtymään ajatuksiini. Avaruudessa sitä ilmentävät ainoastaan sen reunat, jota vasten tuntuu kuin itse tila ja aika taipuisivat; maisemaan läiskätty reikä, jota ei voi katsoa suoraan, vaan ainoastaan sen jättämien puutteiden kautta. Katson horisonttiin ja tiedän katsovani kohti madonreikää.

Avaruus aluksen ympärillä katoaa, pimeys valtaa koko aluksen, huudot vääntyvät ilmassa ja imun aiheuttama, korkeuksiin nouseva suhina kohoaa niin korkeisiin taajuuksiin, että lopulta kuulen ainoastaan ininää, joka lopulta tukkii korvat kokonaan ja täyttää kaiken umpinaisella hiljaisuudella. Kaikki pyörii ympärilläni kaaottisesti, otteeni seinästä kirpoaa ja iskeydyn vasten lattiaa. Tuntuu, kuin alus hajoaisi kappaleiksi avaruuden tyhjien kourien otteessa, kuin se purkaisi sen astuakseen toiseen aikaan.

Silloin ymmärrän kaiken. Minun tekee mieli nauraa, nauraa ja itkeä ja vielä kerran nauraa, mutta en kykene kuulemaan omaaa nauruani. Tietysti. Madonreikä. Tämä kaikki oli seurausta siitä, tämä kaikki oli siihen johtavaa; olen todella sisällä kehässä, mutta tuo kehä ei ole mieleni kehä, se on avaruuden kehä; Ouroboros, ja minä olisin voinut rikkoa sen! Kaikki ei ole yhdentekevää, kaikki ei ole ennaltamäärättyä, ajatusten ja maailman radat kulkevat ristiin ja katkaisevat toisensa, tiedän, että niin on, ja riemuitsen; riemuitsen, sillä nyt on viimeinen hetki jolla kykenen siitä riemuitsemaan! Tämä oli unen päätepiste, se viimeinen de ja vu, jota en kyennyt muistamaan, en ennen kuin nyt, ja nyt on liian myöhäistä.

Suljen silmäni ja tunnen kuinka äänet tiivistyvät, tila kaikkoaa ja lakkaa, aika vääntyy ja lähtee kulkemaan taaksepäin, ajatukseni sulavat yhdeksi tiedottomuuteni kanssa ja lopulta tyhjentävät itsensä kokonaan. En tunne alusta allani, en kuule mitään, en näe mitään – äkkiä huomaan, etten voi edes aukaista silmiäni, sillä en tunne silmäluomiani, en tunne jäseniäni ja tiedän, että pian myös ajatukseni katkeavat ja lakkaavat, tämä puhe, jota vielä pidän yllä...

*

Aukaisen silmäni, löydän itseni hyperunikammiosta – ja mieleeni pyrkii yksi ajatus: Olen ollut täällä aikaisemminkin.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Rakkauden metafysiikka


Istun yksin kahvilassa katsellen ulos ikkunasta. On keskipäivä, ihmiset lipuvat pitkin katuja omiin ongelmiinsa keskittyneinä. Harmaalta taivaalta tihkuu sadepisaroita jotka jäävät lipumaan pitkin kahvilan ikkunoita. Kahvilan ilmapiiriä pitävät yllä pyöreiden pöytien ääressä istuvat nuoret aikuiset ja tiskin takana toimettomina toisilleen hiljaa puhuvat työntekijät. 


Keittiön puolelta kuuluu pirstaloituva ääni ja hetken aikaa se on osa jokaisen kahvilassa sillä hetkellä istuvan elämää, mutta pian se on jo unohdettu, heitetty pois aiemmin tunnistettujen ärsykkeiden astuessa jälleen voimaan, keskustelujen palatessa aiheeseen hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. Mutta jossain tuolla joku kokoaa lasinsirpaleita lattialta ja pesee käsiään ruuasta joka jäi sormien pintaan ja ottaa vastaan esimiehensä nuhteet, siellä jossain esimies huokaa jälleen työhuoneessaan, tietäen jo suoraan mitä joutuu toistamaan tuolle yhdelle kaiken keskipisteenä toimivalle työntekijälle, joka ei kuitenkaan ollut muuta kuin pari sekuntia kestänyt aukko viereisessä pöydässä keskustelevien lukio-opiskelijoiden elämässä.


Silmäni lasiutuvat ympäristöni pyöriessä paikallaan, ja hetken tarkkailen kaikkea kuin istuisin omalla kotisohvallani television ääressä katsomassa äärimmäisen tarkkaan kuvattua dokumentaatiota todellisuudesta; kaikki menettää värinsä ja konseptit sulautuvat toistensa päälle. Silloin kaikki on äärimmäisen selkää, yksinkertaista, loogista ja toisistaanseuraavaa.


Katson ulos ja taivaalla liitävä lintu laskee tarpeensa jonkun auton ikkunan päälle, tuon kenties jopa uuden auton ikkunan jonka luokse mies myöhemmin palaa naisen seurassa ja nostattaa kirousten tulvan, yksityiskohdat porautuvat kummakin mieliin omien muistojen ja tunteiden muokkaamina, jossain kadunkulkija miettii, ”paska säkä”, ja kävelee ohitse, hänelle koko tuo tilanne vastasi hetkessä kadonnutta sympatian tunnettua ja kenties tylsyyden täyttämän päivän hiljaisuuden täytettä hänen istuessaan myöhemmin tovereidensa kanssa kotonaan, missä he kelaavat niitä tapahtumia joilla osoittaa toisilleen, kuinka tapahtumarikasta heidän elämänsä on.


Kadunkulmauksessa toimiva työmies pudottaa vahingossa raskaan jakoavaimen nosturin yläpäästä katua kohti, missä se iskeytyy tästä täysin tietämättömänä kulkevan naisen takaraivoon; nainen menettää tajuntansa – hetki sitten hän oli vain kulkemassa normaalina päivänä normaalilla kadulla, kenties hän oli menossa kotiin, kenties toimittamaan ostoksia tai jotain muuta – seuraavan kerran herätessään hän on hoitajien ympäröimänä, kenties jossain läheisessä pikkusairaalassa. Työmies potee syyllisyyden tunnetta tapahtuneesta vielä huomennakin, nainen kertoilee siitä tuttavilleen kauhun maku syljessä, trauman juuret kehtyen jokaista nosturia ja työmaata kohtaan, samaan aikaan rutinoitunut sairaanhoitaja on jo unohtanut koko tapauksen muiston sulautuessa kaikkien niiden niin kovin samanlaisten tapahtumien joukkoon jotka hänen työuransa on hänen eteensä tarjonnut.


Joku löytää antikvariaatista lapsuutensa muistoja, yksittäisen esineen, joka herättää hänet jälleen etsimään joskus kadottamaansa maailma, toisen päivä menee pilalle hänen kulkiessaan uusissa vaatteissaan kaupungin katuja sateenvarjon alla, auton ajaessa vieressä olevan lätäkön ylitse, suihkuttaen kuravettä hänen päälleen; autossa ajanut henkilö ei muista mitään, ei tiedä sitä katkeraa tunnetta jonka jätti kadulla kävelleen tyypin mieleen, hän jatkaa matkaa, vaihtaa vaihdetta, kääntää rattia ja laittaa radiosta lempikappaleensa soimaan kovempaa.


Kaikella on yhteys kaikkeen; mutta tästä kaikesta huolimatta jokin sanoo minulle, että jossain joku herää yksin sängystään, nousee ja tekee kodissaan yksin arkiset askareensa, tuijottaa seinään loppupäivän ja menee nukkumaan.


Ovi aukeaa ja samassa kymmeniä pieniä reaktioita laukeaa; henkilökunnan kaksi nuorta naista lopettavat rupattelunsa ja asettuvat tiskille hymyillen, jossain joku kääntää katseensa lukemastaan lehdestään ja jää leijumaan niiden ajatusten laajaan mereen, jonka ovesta astunut henkilö hänessä herättää, jossain joku kaipaa tuota henkilöä istuessaan yksin sängyllään ja koettaa soittaa, kahvilassa soiva soittoääni herättää jonkun kaivamaan taskujaan sillä heillä sattuu olemaan tismalleen sama soittoääni, mutta ovesta astunut henkilö sulkee puhelimensa vastaamatta ja menee istumaan.


Kaikella on yhteys kaikkeen, mutta miksi minä silti istun täällä yksin; kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, olen kahvia juova haamu – kun pian poistun kahvilasta yksikään heistä ei jää miettimään, kuka olin, mistä tulin ja minne menin; ja heillä on kaikilla täysi oikeus siihen, tekisinhän itse samoin. Silti jollain hyvin kaukaisella tapaa, minun teoillani on merkitystä.


Tajuan vasta nyt jonkun istuutuneen viereeni. Hänen eleensä kiinnittävät minussa vain hetkellisen huomion, jätän merkille että siinä istuu punahiuksinen nainen, hänellä on yllään musta takki ja fedora-hattu. On hiljaista, hän juo omaa juomaansa ja minä omaani, kaksi erillään seisovaa puuta, ennenpitkää toinen meistä poistuu ja muutumme olemattomiksi toisillemme.


”Hieno takki, muuten.”


Havahdun tajutessani, että minulle puhutellaan. Käännän kasvoni puhujaa kohden ja tuijotan punahiuksista naista silmiin. Ei kukaan luo tilanteita tyhjästä. Mutta juuri nyt hän kuitenkin teki niin. Hänen katseensa on etäinen, muttei kylmä, hänen äänensävynsä tarpeeksi luja jotta siitä pystyy tunnistamaan sen takaa kumpuavan itsevarmuuden, mutta siltikin tarpeeksi hiljainen, jotta siitä ymmärtäisi sanojen olevan kohdistettu nimenomaan minulle – minulle, yksilölle, minulle – kahvia juovalle haamulle.


”Ja siulla on kauniit kasvot.”


Ohimenevä ”kiitos”-jäätyy huulilleni, aika pysähtyy ja minulle jää aikaa miettiä. Tuolla kohmettuneella hetkellä tiedän seuraavien eleideni määrittelevän sarjan tapahtumia, jotka ennenpitkää riistäytyvät kontrollistani. Ja tajuan, että edessäni on se perhosefektin perhonen, josta kaaosteoriassa puhuttiin matematiikan ja filosofian tunneilla. Ja nyt hän on iskenyt siipiään.


Etsin hänestä motiivia, etsin jotain johon tarttua ja josta tehdä päätelmiä. Mitä hän haluaa? Puhuuko kukaan muukalaiselle pyyttettömästi? Kenties hän on yksinäinen, kenties hänet on juuri jätetty ja hän haluaa vain käyttää jotakuta hetkellisenä korvikkeena, kenties hän on pettynyt, mutta hän ei uskalla sanoa suoraan ei, joten hänen on kostettava jonkun muun kautta. Kenties tuon kaiken takana on jokin loputon pienten yksityiskohtaisten tapahtumien ketju jotka muokkasivat hänen persoonallisuutensa ja hetkelliset emootionsa siihen tilaan, jossa hän on valmis juuri tällä hetkellä, tässä ympäristössä, näissä tarkkaan määritellyissä olosuhteissa; sanomaan sen minkä hän juuri sanoi, olemaan sitä miksi hän juuri muuttui minulle olemaan.


Tai kenties – ihan vain kenties – hän todella tarkoittaa mitä hän sanoo, eikä sille ole mitään olemassaolevaa syytä kuin se, että hän todella tunsi niin ja päätti sanoa niin.


Aika palaa takaisin raiteilleen, ja huomaan olevani jälleen taas tuossa hetkessä. Hän kääntää katseensa pysyessäni hiljaa. Ajatukseni kuihtuvat, kun ne pitäisi sanoa julki. Kaikki ne loputtomat pohdinnat ja tilanteesta luomani analyysit katoavat tyhjyyteen hänen katseensa edessä; tuon katseen, jonka maailmassa olemassaolevaa on ainoastaan minun hieno takkini, kauniit kasvoni ja tulevat sanani.


”Ajattelin vain sanoa”, hän toteaa hiljaa ja palaa juomansa ääreen.

”Ai... Kiitos.”


Se kuulostaa aneemisemmalta kuin tarkoitin sen olevan. Huomaan juomani loppuneen. Nousen penkiltäni ja kävelen ulos kahvilasta, ja tiedän, että taakseni jää hetki, jota ei ollut olemassa; toisenlainen todellisuus, jonka se olisi voinut luoda.